Sininen taru

Poukamat kirjoivat matalaa rannikkoa, 

purjeet karkasivat ulapalle, 

ja minä kuivasin suolaiset hiukseni, 

tasaisella kivellä, virstan päässä rannalta.

Luokseni ui vihreä kala, 

luokseni lensi valkea merilokki, 

minä olin iloinen, peloton ja talttumaton, 

ja en silloin tiennyt, että olin onnellinen. 

Hiekkaan kätkin keltaisen pukuni, 

ettei tuuli sitä sieppaisi, ettei sitä veisi kulkuri, 

ja uin kauas meren selälle, 

lepäsin tummilla, lämpimillä aalloilla. 

Palatessa, saatoin katsella, 

idässä, majakan sykkivää valoa 

ja Hersonen kaupungin porteilla 

munkki sanoi: ”Miksi kuljet yöllä ulkona?”

  

Naapurit tiesivät - minulla oli lahja, vesi vaistota 

ja jos he etsivät uutta kaivoa, 

he kutsuivat minut lähdettä etsimään, 

turhalta työltä heitä säästämään.

Minä keräsin ranskalaisia luoteja,  

kuin sieniä ja marjoja 

ja kannoin kotiin hameenhelmoissa, 

ruosteisia sirpaleita. 

Ja minä sanoin sisarelleni vihassa: 

”Kun minusta tulee tsaaritar, 

rakennan kuusi taistelulaivaa 

ja kuusi tykkivenettä 

vartioimaan lahtiani, 

alas oikealle Fiolenten niemeen.”

Iltaisin, vuoteen vierellä, 

rukoilin tummunutta ikonia, 

että kirsikat säästyisivät rakeilta, 

että valtava kala jäisi saaliiksi, 

ja ettei ovela kulkuri 

löytäisi keltaista pukuani.

Ystävystyin kalastajien kanssa, 

istuin usein miesten parissa,  

ylösalaisin käännetyn veneen alla, 

kuuntelin salaa merellisiä kertomuksia, 

talletin tarinat ja uskoin joka sanaan, 

niistä tuli aarteitani. 

Jos en ollut laiturilla, 

tytön komensi, kalastajien vanhin, 

minua kutsumaan: ”Miehet ovat tulleet mereltä! 

Tänään paistetaan kampelaa.”

  

Poika oli pitkä ja harmaa-silmäinen, 

puoli vuotta nuorempi minua. 

Hän toi minulle valkeita ruusuja, 

valkeita, tuoksuvia ruusuja, 

ja kysyi minulta kiireesti: ”Istua  

saanko, kanssasi kallioilla?” 

Minä nauroin: ”Miksi minulle ruusuja, 

ne vain pistelevät kipeästi!” 

Hän vastasi – ”Mitä tekisin, 

jos rakastan sinua pohjattomasti.” 

”Hölmö!” – Minua alkoi harmittaa. 

”Tsaarinpoikako, luulet olevasi?”

Hän, harmaa-silmäinen poika, 

puoli vuotta minua nuorempi, 

sanoi: ”Haluan mennä naimisiin kanssasi,  

pian olen aikuinen, 

ja pohjoiseen haluan sinut mukaani…”

Mutta minä en halunnut ruusuja 

enkä pohjoiseen lähteä, 

niin pitkä poika alkoi itkeä.

Lohdutin häntä, niin kuin taisin: 

 ”Ole järkevä, minusta tulee tsaaritar. 

Mitä teen sitten aviomiehellä?” 

Hän sanoi: ”Sitten tulen elämään munkkina, 

lähelläsi Hersonen kaupungissa” 

Sanoin: “Ei, mieluummin ei: munkkien 

ainut tehtävä on kuolla. 

Aina kun tulet – he ovat jotain hautaamassa, 

ja toiset, tiedät itse, eivät voi itkeä.”

  

Hän lähti hyvästelemättä, 

puristaen tuoksuvia ruusujaan 

ja minä annoin hänen mennä, 

en sanonut, ”Luokseni jää.” 

Ja eron salainen tuska 

huusi kuin valkea lokki, 

yllä harmaan, puuttoman aron, 

yllä karun, kuolleen Korsunin. 

Poukamat halkoivat matalaa rantaa, 

sumuinen aurinko mereen putosi. 

Mustalaisnainen tuli luolastaan, 

minulle viittoili: ”Kultaseni, 

miksi kuljet avojaloin? 

Pian sinusta tulee rikas ja onnellinen. 

Odota vain, komea vieras 

kutsuu sinua ennen pääsiäistä. 

Kauneutesi ja rakkautesi 

ei häntä viekoittele, vaan laulusi.” 

Annoin mustalaiselle kaulaketjun 

ja kultaisen kasteristini. 

Iloissani ajattelin: ”Rakastettuni on tullut, 

nainen toi ensimmäisen viestin häneltä”.

Luoliani ja lahtiani en enää rakastanut 

ja olin levoton. 

En enää pelästynyt käärmeitä kaislikossa, 

en kerännyt rapuja illalliselle, 

mutta kävelin pitkin eteläistä polkua, 

viinitarhojen takaa kivilouhokselle, 

se oli pitkä matka. 

Ja nainen, etäällä, uudistilalla, 

usein kutsui minua: ”Miksi et tule vierailulle? 

Kaikki sanovat, sinä tuot onnea.” 

Minä huusin takaisin: ”Vain hevosen kengät 

ja uusi kuu tuovat onnea. 

- Ja vain, jos kuu on oikealla puolella.”

En mielelläni astu sisälle huoneisiin.

Kuivat tuulet puhalsivat idästä, 

suuret tähdet varisivat taivaalta, 

merelle lähteneiden puolesta, 

rukoiltiin pienissä kirkoissa 

ja lahteen ui mustekaloja - 

Kuin tähdet, jotka olivat varisseet yössä, 

ne säkenöivät sinisinä, syvällä veden alla.

Kuinka kurjet huusivat ”koor-li” taivaalla, 

kuinka rauhattomasti kaskaat rätisevät, 

kuin sotilaan vaimo, joka lauloi surusta – 

tarkat korvani sen kaiken tallensi, 

mutta en tuntenut ainuttakaan laulua, 

jolla viekoitella tsaarinpoikaa luokseni.

Aloin uneksia lyhythameisesta tytöstä, 

kapea rengas ranteessa, 

valkoinen huilu viileissä käsissä. 

Hän istuisi levollisena, kärsivällisesti katsellen, 

ei kysyisi surustani, 

ei puhuisi omastaan 

ja hän silittäisi hellästi hartioitani.

Kuinka tsaarinpoika tuntee minut, 

muistaako hän kasvoni? 

Kuka näyttää hänelle tien vanhaan taloomme? 

Asumuksemme on etäällä maantiestä.

Syksy muuttui sateiseksi talveksi, 

avoimista ikkunoista tuuli puhalsi,  

valkeaan huoneeseen. 

Muratti  puutarhan muurilla. Oudot koirat pihalla, 

kaiken yötä ulvoivat, ikkunani alla. 

Sydämessä, se aika tuntui raskaalta. 

Minä kuiskasin, katsoen ovea: 

”Oi Jumala, me tahdomme viisaasti hallita, rakentaa korkeita majakoita 

ja meren rannalle suuria kirkkoja. 

Me tahdomme huolehtia vedestä ja maasta, 

ketään ei tule vahingoittaa.” 

Yllättäen pimeä meri valkeni, 

pääskyset palasivat pesiinsä, 

maa kasvoi punaisena unikoita 

ja rannalla oli taas hyvä olla. 

Kesä tuli yhdessä yössä, – 

emme nähneet kevättä.

Lakkasin pelkäämästä, 

tulevaa kohtaloani. 

Palmusunnuntain aattona, 

tullessani kirkosta, sanoin sisarelleni. 

”Jätän kynttiläni, helmeni 

ja raamattuni kotiin, sinun huostaasi. 

Viikon kuluttua on pääsiäinen, 

minun pitää siihen valmistautua – 

tsaarinpoika on varmasti jo matkalla, 

merta pitkin, hän on tulossa luokseni.”

Äänettömänä sisareni minua ihmetteli, 

vain huokaisi ja epäilemättä muisti, 

luolan suulla, puheen mustalaisen. ”Tuoko hän sinulle kaulaketjun 

ja sinikivisiä sormuksia?” 

”Ei,” sanoin, ”Emme arvaa, 

minkä lahjan hän minulle antaa.”

Me olimme samanikäisiä, sisareni 

ja minä, ja niin samannäköisiä, että pieninä, 

äiti ei voinut meitä tunnistaa, 

kuin syntymämerkeistä. 

Jo lapsesta sisareni ei ole voinut kävellä; 

hän makasi kuin vahanukke. 

Hän ei koskaan suuttunut kehenkään 

ja hän kirjoi pyhää liinaa. 

Jopa unissaan hän puhui työstään; 

Kuulin hänen kuiskaavan kuumeisesti: 

”Jumalanäidin viitta on sininen… 

Oi, Herra, minulla ei ole helmiä 

kuvaamaan Apostoli Johanneksen kyyneleitä…”

Pihalla kasvoi hanhiruohoa ja minttua, 

aasi mutusti ruohoa lähellä porttia 

ja Leena makasi, käsiään ojennellen, 

pitkässä korituolissa 

ja kun hän ei voinut työskennellä sunnuntaina, 

hän murehti sitä alinomaa.

Ja suolainen tuuli kantoi pääsiäiskellojen 

soiton Hersonen kaupungista. 

Jokainen kilahdus kaikui sydämessäni 

ja sykki veressäni. 

”Lenotska,” sanoin sisarelleni, 

”lähden nyt rannalle. 

Jos tsaarinpoika tulisi luokseni, 

neuvo hänelle tie. 

Hän tavoittaa minut arolla, 

haluan olla tänään meren rannalla.” 

”Missä kuulit laulun, 

joka tsaarinpojan lumoaa?” 

Kysyi sisareni, silmät puoli avoinna: 

”Sinä et koskaan käy kaupungissa, 

ja täällä ei ole sellaisia lauluja.”

Minä kumarruin hänen puoleensa 

 ja kuiskasin,  

”Sinä tiedät, Leena, itse asiassa, 

minä itse sen laulun sepitin 

ja parempaa laulua ei ole maailmassa.” 

Hän ei uskonut minua, ja pitkän aikaa, 

moitti minua olemalla hiljaa.

Aurinko loikoili kaivannon pohjalla, 

sisiliskot lämmittelivät kivillä 

ja tuulen tuivertama ruoho pakeni, 

kuin kyttyräselkäinen pajatso se keimaili. 

Ja korkea taivaanlaki sinersi, 

kuin Jumalanäidin viitta, - 

se oli jotain uutta. 

Puolenpäivää kepeät purjeveneet kilpailevat, 

nuo valkeat laiskurit kokoontuvat, 

lähellä suuriruhtinaan patteria, - 

nähtävästi tuuli oli tänään niille sopiva. 

Hiljaa kävelin rannalla, 

mustille, rosoisille, jyrkille kallioille, 

jotka myrskyssä, olivat vaahdon peitossa 

ja kertasin uutta laulua.

Tiesin: oli tsaarinpoika kenen kanssa tahansa, 

kuulee hän hämmentyneenä ääneni, - 

ja siksi minulle jokainen sana 

oli kuin Jumalan lahja, ja rakas. 

Ensimmäinen purjevene ei lipunut – se lensi 

ja toinen yritti sitä tavoittaa 

ja muita tuskin näkyi. 

Kuinka laskeuduin veden ääreen – en muista, 

kuinka nukahdin – en tiedä, 

heti kun heräsin, näin: purje 

lepatti lähellä. Edessäni seisoi 

vyötäröä myöten läpikuultavassa vedessä 

vanhus, kuin tervaskanto haparoiden 

rakkoisia rantakallioita 

ja ääni käheänä hän pyysi apua.

Äänekkäästi aloin lukea rukousta, 

niin kuin oli opetettu lapsena, 

etten näkisi painajaisunia, 

ettei kodissamme olisi kurjuutta. 

Tuskin ehdin rukoilla: ”Sinä Valtiatar!”- kun näin - vanhuksen kädet hehkuivat 

valkeaa valoa ja sydämeni jähmettyi… 

Merimies kantoi häntä, joka ohjasi  

kaikkein keveintä, siivekkäintä purjevenettä 

ja laski hänet mustille kiville. 

Pitkään en uskonut näkemääni, 

pureskelin sormiani, tullakseni tajuihini: 

Tummahipiäinen, lempeä tsaarinpoikani 

lepäsi hiljaisena ja katseli taivaalle. 

Silmät, merta vihreämmät, 

sypressiämme tummemmat, - 

näin, kuinka ne sammuivat…

  

Parempi, jos olisin syntynyt sokeana. 

Hän alkoi voihkia ja huusi käheänä: 

”Pääskynen, pääskynen, minun koskee!” 

Nähtävästi hän piti minua lintuna. 

Hämärässä palasin kotiin, 

pimeässä huoneessa oli hiljaista. 

Lampukka heijasti korkeaa, kapeaa, 

vadelmanpunaista valoa.

Kuullessaan askeleeni, Leena sanoi: 

”Tsaarinpoika ei ole käynyt etsimässä sinua. 

Odotin häntä iltaan asti 

ja lähetin lapsia laiturille.” 

”Leena, hän ei koskaan tule luokseni, 

hän ei koskaan palaa. 

Tänään kuoli tsaarinpoikani.”

Kauan ja hartaasti sisar teki ristinmerkkejä; 

kääntyen kokonaan seinään päin, vaikeni. 

Arvasin, että Leena itkee. 

Kuulin – kuinka tsaarinpojalle laulettiin: 

”Kristus nousi kuolleista” - 

ja sanomaton valo valaisi 

pyöreän kirkon. 

 -Alma Ahmatova- 1914 

Slepnjovo – Tsarskoje Selo