torstai 13. marraskuuta 2014

Kaivotiellä







-  Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu?
Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

- Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet!
Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

- Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota?
On kuin juoksisi tuhannen lammasta
              kulkuset kaulassa suota!

- Poju, kuulin ennen, enää en kuulla oo voinut,
liiaks` on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

- Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet?
Eikö sielä soitakaan metsän sielua tuulet?

- Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu!
             ilosta vain minä itkin,
kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

- Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello,
             kun suureksi vartun,
sitten kun nukutaan monta yötä
             ja minä työhönkin tartun?

- Poju, soittaa kyllä, laulavat lapsoselle
              kaihojen kyyhkyt,
silloin sa ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

- Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?
-Einari Vuorela-




Kuvat S. Haapamäki

2 kommenttia:

  1. Ihana runo, tykkään Einari Vuorelasta, mutta itselläni ei ole hänen runoja kirjana, jossakin antologiassa muistaakseni on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Mustis ♥
      Lisää Einari Vuorelan runoilua luvassa.
      Mukavaa joulun odotusta!

      Poista