Elämääni kehitysvammaisten kanssa

                    

                         

                                                             -lyhyesti-

                         Isoveli oli jo syntynyt puolitoista vuotta ennen minun syntymääni.
                         Vietimme lapsuutemme paljolti yhdessä.
                         Hän meni kouluun, oli jo vuoden käynyt,
                         kun minä menin ekaluokalle.
                         Koulussa oli niin turvallista olla, kun siellä oli oma veli.
                         Otin kaiken turvani hänestä.

                         Vasta myöhemmässä iässä tajusin, veljeni ei ollutkaan
                         niin kuin me muut.
                         Hän oli synnytyksessä saanut kehitysvamman.
                         Koulussa hän oppi lukemaan ja kirjoittamaankin.

                         Sen muistan, että hän oli tapaturmille hyvin altis.
                         Kuin ihmeen kaupalla, hän aina selvisi niistä.

                          Nuoruusiän, vielä kun kotona asustelin,
                          hänen oikkuilunsa ja ihmeelliset temppunsa
                          olivat minulle arkipäivää.
                          Ne kuuluivat siis jokapäiväiseen elämääni.

                          Myöhemmin kun perustin perheeni, muutin kotoa pois.
                          Rakas veljeni jäi isän, mummon
                          ja nuoremman sisareni ja veljeni kanssa.

                          Omaa poikaani odottaessa pelkoni oli suuri 
                          - onkohan hän normaali.
                          Poikani synnyttyä ensimmäinen kysymykseni oli
                          onko hän terve - onko hänellä kaikki varpaat ja sormet?
                          Helpotus oli suuri, hän oli ja on terve.

                          2000-luvun alkupuolella opiskelin
                          Taidon- ja Kulttuurin oppilaitoksessa tekstiilialaa
                           ja opiskeluuni kuului kaksi kymmenen viikon työssäoppimisjaksoa,
                           jonka toisen suoritin kehitysvammaisten
                           käsityön- ja askartelun ohjaajana heidän työpaikassaan.
                          Se oli todella mielenkiintoista aikaa.

                          Veljeni työskentelee tässä samaisessa
                          toimintakeskuksessa, puutyöpuolella
                          jo neljättäkymmenennettä työvuottaan.
                          (ei ole vielä eläkeiässä :))

                          Tänäkin päivänä saan vielä tehdä aika-ajoin
                           tätä antoisaa työtä heidän kanssaan
                           ja nauttia heidän jokaisen
                           omanlaisesta
                           ja rehellisestä persoonastaan. 

                           Kaunista ja aitoa.

                           Kunnioitan heitä jokaista ja heidän  vanhempiaan.






60-vuotias päivänsankari, oikea "linssilude":)