Jokaikinen aamu, kun kultaisen perhosen siivet kalahtavat
tunnen päässeeni lähemmäs asemaa, tuota tehtaiden
liepeille nousevaa majaa, jota kulkuväki vartioi.
Paljastan pääni.
Mennään vaan selkä edellä onneen,
mutta aamu aamun jälkeen nöyrempinä.
Jokaikinen aamu tunnen sydämen iskut kaikuina äänestä,
joka kumpuaa jalkojeni alta. Syvältä maan uumenista,
sieltä minne juuret eivät yllä, ihminen saa tiedon,
eivät vaunut pilviverhoon katoa,
ei perhosen siivistä kulta.
-Olli Heikkonen-
Jakutian aurinko, 2000
Nolla kommenttia ☺
VastaaPoistaNo nyt on jo kaksi :lol:
VastaaPoistaPlääh, en mä ole noita hymiöitä oppinut, miten ne saadaan näkymään kuvina.
PoistaJoka tapauksessa runosta taas tykkäsin.